• På svenska
  • In English
  • Auf Deutsch

Jaa sivu

EtusivuSuomeksiPalvelutMatkailuJyrkkäHistoriaMaisema historian kertojana
Maisema historian kertojana – menneisyyden maisemat Jyrkän matkailun vetovoimana

Esihistoriallisten metsästäjä-keräilijöiden paratiisi

Esihistorialla tarkoitetaan niitä varhaisia ajanjaksoja, joista ei ole kirjoitettuja lähteitä. Se käsittää Suomessa kivi-, pronssi- ja rautakauden. Muinaisjäännökset muodostavat perustan tutkittaessa esihistoriallisia kulttuureja. Löytöjen vähäisyydestä johtuen tässä tullaan keskittymään kivikauteen, jonka on ajoitettu Suomessa olleen n. 10 000-1500 eaa.

Savon alueella asutusta on jäljitetty esinelöytöjen perusteella aina 5000 vuoden taakse. Asuinpaikkojen ja esineiden lisäksi löytöjä on tehty tulisijoista, punamullalla peitetyistä haudoista ja palaneina säilyneistä luista. Maisemaan jääneitä jälkiä lukuun ottamatta varhaiset ihmiset eivät muuttaneet maisemaa lainkaan. Muinaisjäännösten sijainti maisemassa ei ole koskaan sattumaa, vaan ne heijastavat aina aikakautensa ihmisten elinkeinoja ja yhteyksiä. Asutukseen soveltuvassa paikassa on asuttu jonkin aikaa käyden erää ja kalastaen, ja kun olosuhteet ovat käyneet huonommiksi esim. riistan ehtyessä tai luonnonkatastrofien sattuessa, on etsitty uusi asuinpaikka. Muinaiset yhteisöt ovat olleet todennäköisesti metsästäjä-keräilijöitä, joten riistan vuodenaikaisliikkeet ovat määrittäneet asuinpaikkojen sijainnin ja asumisen keston. Asuinpaikat ovat ravinnon saannin turvaamiseksi sijainneet vesistöjen välittömässä läheisyydessä. Asumukset ovat kivikaudella olleet laavuja tai kotatyyppisiä puolimaamajoja: kodan pohja on kaivettu jonkin verran maanpintaa alemmas tuulelta suojaan. Asumus on päällystetty nahalla ja vuodilla ja talvisin lämmityksestä on huolehtinut kiukaan esiaste, kivikuoppa, jossa on myös kypsennetty ruoka.

Sonkajärvellä on suoritettu esihistoriallinen inventointi vuonna 1989. Inventointiresurssien vähyydestä johtuen kokonaisvaltaista tutkimusta ei pystytty tekemään. Tämän vuoksi pienet syrjäkylät, kuten Jyrkkä, jäivät inventoinnin ulkopuolelle. Täysin luotettavaa tietoa Jyrkän esihistoriallisesta asutuksesta ei siis ole olemassa. Jyrkän läheisyydestä Sukevalta ja Ryhälänmäeltä tunnetaan neljä kivikautista asuinpaikkaa. Tämä voisi viitata siihen, että myös Jyrkällä on ollut kivikautista asutusta. Jyrkältä on löydetty muutamia kiviesineitä, mm. talttoja, joista on päätelty siellä olleen asutusta jo kivikaudella. Esineitä ei ole kuitenkaan tutkittu, joten niiden ajoittumisesta kivikauteen ei voida olla täysin varmoja. Jyrkkä olisi ollut ihanteellinen asuinpaikka kivikauden ihmiselle runsaista vesistöistä ja metsien tarjoamasta suojasta ja riistasta johtuen.

Jyrkän varhaista maisemaa jäljitettäessä on käytetty isojakokarttoja vuodelta 1780. Koska isoonjakoon mennessä maisema oli vain vähän muuttunut, voidaan maiseman olettaa olleen peltoja, kaskimaista ja taloja lukuun ottamatta samanlainen kuin isojakokartoissa. Jyrkkä oli pääasiassa soiden ja metsien peitossa siihen saakka, kunnes maatalous saapui alueelle – ensin kaski- ja myöhemmin peltoviljelynä.

Jokin sai ihmiset hylkäämään asuinpaikkansa pronssikauden alkuun mennessä. Pronssi- ja rautakauden asutuksesta ei nimittäin ole Jyrkältä minkäänlaisia merkkejä. Syynä oli luultavasti elinolosuhteiden muuttuminen. Esimerkiksi ravinnoksi käytettyjen peurojen elinalue saattoi siirtyä etelämmäksi, mikä aiheutti asuinpaikkojen hylkäämisen.

Paikannimet avain pysyvän asutuksen alkuperän selvittämisessä

Paikannimet eli ovat kulttuurisessa mielessä hyviä menneisyyden tulkkeja. Ne säilyvät usein paljon pidempään kuin kulttuuri, jonka piirissä ne on tuotettu. Kaikista pysyvimpiä paikannimiä ovat maiseman fysikaalisten piirteiden, kuten jokien, järvien ja vuorten nimet. Tämä luonnonmaantieteellinen nimistö sisältää Jyrkällä muiston ajasta, jolloin eri heimojen eränkävijät kilpailivat seutujen nautinnasta ja hallinnasta.

Koko Savon väestöstä voidaan löytää kolmea eri alkuperää olevaa heimoa: lappalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Vanhimpien pysyvien asukkaiden uskotaan olleen lappalaisia. Lappalaisista kertovat ennen kaikkea paikannimet, joita Sonkajärvellä ovat mm. Lappikangas ja Lapinsaari. Ylä-Savoa kutsuttiinkin aikoinaan Lapinkorveksi.

Jyrkällä lappalaiskausi näkyy vieläkin paikannimistössä sekä tarinaperinteessä. Kylän lähellä oleva Kaijonsaari on tarinan mukaan saanut nimensä sinne haudatun Kaija-nimisen lappalaisen mukaan. Eskelänniemen nimi on myös peräisin tuolta ajalta. Iisalmen Eskeliset kertovat esi-isänsä tavanneen kaksi lappalaista Jyrkältä, juottaneen heidät humalaan ja tappaneen. Hän asui Eskelänniemellä ja hänen sanotaan olevan pysyvän asutuksen aloittaja Jyrkällä. Vaikka suullinen historia on tärkeä osa paikallista perinnetietoutta, siihen ei voi täysin luottaa. Epäluotettavuudesta huolimatta tarinaperinne antaa maisemalle mielenkiintoista omaleimaisuutta.

Lappalaiskaudelta Jyrkällä on säilynyt ainakin kaksi kalmistoa. Eskelänniemellä on alue, joka oli vainajien väliaikaisena hautauspaikkana vielä 1900-luvun alkuun saakka. Kaijonsaaren tehtävä on ollut kokonaisuudessaan toimia kalmistona. Jyrkältä on löydetty 1960-luvulla myös ns. lapinraunioita. Ne olivat rantakalliolle kasattuja kiviröykkiöitä, joiden uskotaan olevan hautoja, kaskiröykkiöitä tai rautahytin jäännöksiä. Nykyisestä maisemasta ne ovat jo hävinneet. Lappalaiset joutuivat väistymään uudisasutuksen tieltä ja menettivät metsästysmaansa ja kalavetensä 1500-luvun puoliväliin mennessä. Keskiajan päättyessä lappalaiset olivat enää häviävä jäänne Savon väestössä.

Varhaisimmat suomalaiset asukkaat Savossa ovat olleet hämäläisiä, joilla oli hyvät kulkuyhteydet vesireittien ansiosta Savoon. Heidänkin muinaisesta eräretkeilystään on jälkiä. Hämäläistä toponyymeistä Sonkajärven kunnassa voidaan mainita Hämeenmäki ja Hämeenkallio.

Hallinnollisesti Jyrkkä kuului Novgorodiin ollen läntisin Karjalaan luettu kihlakunta. Tästä johtuen se oli myös ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä. Venäläisten kosketuksesta alueelle ovat peräisin nimet Venäjänniemi ja Volokinpolku. Volokinpolkua pitkin venäläiset kauppiaat ja rosvot kulkivat Jyrkälle. Nyt polku on retkeilykäytössä ja siihen liittyviä historiallisia tarinoita aiotaan käyttää matkailun edistämisessä hyväksi.

Savolaiset tunkeutuivat Ylä-Savoon viimeistään 1300-luvulla Pähkinäsaaren rauhan rajakirjan (1323) tietojen mukaan. Hämeen erämiehet olivat myös siellä, mikä merkitsi vapaasti vallattavien maiden vähenemistä. Hämäläiset nojasivat elinkeinoissaan pääasiassa eränkäyntiin ja kalastukseen, ja arvelivat savolaisten elinkeinona olevan kaskenpolton karkottavan heiltä riistan. Savolaisten ja hämäläisten välillä käytiinkin useita verisiä heimotaisteluja alueiden nautinnasta ja lopulta Ruotsin kruunun oli puututtava asiaan. Maakuntaraja Savon ja Hämeen välillä oli käytävä kolme kertaa, ennen kuin rajasuhteet vakiintuivat 1452. Valtakunnanraja ei vielä tuolloin ollut erämaassa asutuksen levittäytymistä rajoittava tekijä. Sen sijaan eri heimojen väliset nautintarajat olivat tärkeitä ja niiden omistuksesta kilpailtiin.

1300-luvulla läntinen asutuspaine vahvistui myös itärajaa vastaan ja mursi Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan. Savolaiset erämiehet tunkeutuivat nopeasti syvemmälle itään ja pohjoiseen. Karjalaiset (l.venäläiset) tungettiin pois Keski-Savosta ja Pohjois-Savon eteläosista. 1300-luvun loppuun mennessä savolaiset olivat saaneet haltuunsa Kallaveden rannat ja vaikka asutusta ei Kuopion korkeudella vielä ollut, oli erämaiden omistus savolaisten käsissä.

Valtakunnanrajan merkitys alkoi korostua vasta 1400-luvun lopussa. Ruotsin puolella alettiin vaatia valtakunnanrajaa, joka kulkisi toisella tavoin kuin Pähkinäsaaren rauhan raja. Tämän vaatimuksen perusteeksi esitettiin mm. 1400-luvun lopussa ns. väärä Pähkinäsaaren rauhankirja, joka merkitsisi Jyrkänkin siirtymistä vihdoin Ruotsi-Suomeen rajan halkoessa Jyrkällä Haajaisten- ja Laakajärven. Vaatimus ei kuitenkaan toteutunut.

Uudisasutus maiseman muuttajana

Savo käsitti 1300-1400-luvulla kahdenlaisia alueita: asutun rintamaan, jossa sijaitsivat talot ja viljelykset, sekä asumattoman erämaan, jossa käytiin erää, eli metsästettiin ja kalastettiin. Jyrkkä kuului ns. Pohjois-Savon uudisasutusalueeseen, jossa Savon rintamaan talot valtasivat Ylä-Savosta parhaat metsästysmaat ja kalavedet yksityisiksi eräsijoikseen. Erämiesten kalasaunat koskemattomien korpien keskellä olivatkin ensimmäiset pysyvän asutuksen edelläkävijät Ylä-Savossa. Talojen eräomistuksista ei ole säilynyt tietoja juuri lainkaan.

Uusia asuinpaikkoja etsivät suuntasivat kohti tuttuja erämaita, joiden tarjoamat elämisen mahdollisuudet tunnettiin. Ensimmäiset varsinaiset uudistalot lienevät nousseen jo 1500-luvun alkuvuosina. Asutus syntyi erätalouden pohjalle: kukin eräpalsta osoitettiin asutettavaksi yhdelle uudisviljelijälle. Paikan valinnassa kiinnitettiin huomiota elinmahdollisuuksiin. Siksi vesistöjen rantoja sekä hallattomia ja huuhtoutumattomia mäkiä suosittiin. Talon ympärille raivattiin pelto ja karja laidunsi lähimetsissä. Varsinainen viljelys hoidettiin kauempana kaskimailla. Jyrkällä ensimmäinen pysyvä asutus sijoittui Eskelänniemeen ja Jyrkkäkosken rannalle. Vesistöillä oli suuri merkitys ravinnon ja kulkuyhteyksien kannalta asutuksen sijoittumiseen.

Ylä-Savon uudisasutus oli lähtöisin pääasiassa Keski-Savosta, Rantasalmen ja Juvan suurpitäjistä - karjalaisilla ja hämäläisillä ei ollut enää asiaa Ylä-Savoon sen uudisasutusvaiheessa. Asutuksesta tiedetään vasta 1540-luvulta alkaen, jolloin kruunu alkoi verottaa alueen taloja. Uudisasutusalueesta muodostettiin 1548 uusi hallintopitäjä, Tavinsalmi, ja viimeistään 1550-luvulla olivat kaikki Ylä-Savon talot verokirjoissa.

Asutus oli Pohjois-Savossa painottunut eteläosiin. Aivan pohjoisessakin oli asutusta, mutta se oli harvaa, joten sekä talonpoikien omaehtoiselle erämaahan muuttamiselle että kruunun järjestämälle uudisasutustoiminnalle oli runsaasti tilaa. Talot olivat yleensä melko hajallaan, eivätkä muodostaneet mitään selväpiirteisiä taloryhmiä, joita voisi sanoa kyliksi. Haja-asutuksesta muodostuikin savolaisen asutuksen tyyppiesimerkki.

Muuttoliikkeen työntävinä tekijöinä Ylä-Savoon oli lähinnä voimakas väestönlisäys, eränkäynnin tuoton taantuminen turkiseläinten vähetessä etelästä keski- ja uudenajan vaihteessa sekä kruununverojen suuri kasvu. Kaikista tärkein uudisasutukseen vetävä tekijä oli kaskiviljely. Se sivuutti ratkaisevasti erätalouden Savon keskiajalla. Savolaiset osasivat huuhtamenetelmän, mitä länsisuomalaiset eivät tunteneet lainkaan. Siinä suurimmat puut kuorittiin rengasmaisesti ja jälsi katkaistiin. Tämän pyältämisen tarkoituksena oli kuivattaa puu keloksi, ettei sitä tarvinnut kaataa – vain pienimmät puut kaadettiin. Vasta kolmantena kesänä palattiin huuhdalle ja poltettiin se. Tuhkaan kylvettiin ruista ja joskus nauristakin. Huuhtaa ei kynnetty eikä harattu, vaan siemen jätettiin maan pinnalle kivien ja kelopuiden väliin. Koska sato jäi ainoaksi, huuhtaviljelijällä piti olla enemmän kaskimetsää kuin tavallisen kasken viljelijällä. Toisaalta se oli erittäin tuottoisa suotuisissa olosuhteissa, mutta epäsuotuisissa oloissa tuli helposti täydellinen kato alueelle. Huuhdan avulla uudisasukkaat pääsivät elämisen alkuun, mikä selittää osaltaan halun lähteä uudisasukkaaksi. Huuhtaviljely aikaansai uudisasutuksen levittäytymisen yksinäistaloina laajalle alueelle. Huuhtaviljely muutti maisemaa lähes kaikkialla Ylä-Savossa. Palaneiden puunkantojen ja tuhkan täyteiset karut, aukeat maisemat tulivat tummanpuhuvien metsämaisemien tilalle. Kaskiaukeat olivat merkkinä köyhästä kansasta, joka kovalla työllä yritti pysyä leivässä ankarista luonnonoloista huolimatta.

Kohti isojakoa

Uudisasutuskausi päättyi 1570-luvulla pohjoismaiseen 25-vuotiseen sotaan, jota kutsuttiin Savossa myös rappasodiksi. Se oli Savon, Pohjanmaan ja Kainuun osalta julmaa heimosotaa, jossa toisella puolella olivat savolaiset ja pohjalaiset ja toisella ortodoksiset karjalaiset. Sodan syinä olivat pääasiassa uskonriidat ja kilpailu nautinta-alueista. Sota kosketti Ylä-Savoa paljon vähemmän kuin naapurialueita, mutta Iisalmen seutukaan ei jäänyt täysin osattomaksi sodan rasituksista. Hajanaista sissitoimintaa Karjalan puolelta tulevia venäläisiä vastaan käytiin jatkuvasti. Oulujärven alueen totaalinen savolaisasutuksen hävittäminen ei ulottunut kuitenkaan Ylä-Savoon saakka.

Rappasodat päättyivät Täyssinän rauhaan 1595. Rajalinjan kulusta Jyrkkää koskien on kahdenlaista tietoa. Toisten lähteiden mukaan se kulki samassa kohdassa kuin väärä Pähkinäsaaren raja kun taas toisten lähteiden mukaan raja kulki paljon idempänä. Täyssinän rauha 1595 vahvisti Ylä-Savon kohdalla jo kauan valinneet tosiasialliset rajasuhteet, ja 1610-luvulla käydyn uuden sodan jälkeinen rauha Stolbovassa 1617 siirsi valtakunnan rajan kokonaan pois Ylä-Savon tuntumasta. Vasta tuolloin Ylä-Savo liitettiin muodollisesti Ruotsi-Suomen valtakuntaan.

Seuraava suurempi sotakausi kosketti Savoa 1700-luvun alussa. Venäläiset valtasivat Savon kokonaan Isonvihan aikana 1700-1721. Savo jaettiin neljään komissariaattiin, joiden johdossa olivat venäläiset. Savo ei joutunut Isonvihan aikana kokemaan tuhoja niin suuressa määrin kuin monet muut alueet. Tämä johtui suurelta osia alueen vähäisestä ja hajanaisesta asutuksesta sekä huonoista kulkuyhteyksistä. Topelius on kuvannut Isonvihan aikaa Maamme kirjassa monenlaisen hädän rasittamaksi. Ihmisiä kiusasi niin sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako ja epätoivo kuin henkinen pimeys sekä tapojen raakuuskin.

Vaikka varsinainen uudisasutuskausi oli ohi, asutus tihentyi suuressa osassa kaskiviljelyaluetta 1700-luvulla niin paljon, että se ei tuottavuudessa enää kyennyt kilpailemaan muiden viljelymenetelmien kanssa. Suurten kuolonvuosien (1696-1698) ja Isonvihan rasitukset suistivat Savossa paljon peltoja verorästeihin. Rasitusten seurauksena talonpoikien perintötiloja muuttui kruununtiloiksi. Maanomistuksen aallonpohjasta noustiin hyvin hitaasti, joten kaskeamista jouduttiin kannattamattomanakin harjoittamaan aina 1890-luvulle saakka sen vaatimista vähäisistä pääomista johtuen. Jyrkällä kruunun omistukseen joutui joen itäpuolella olevat alueet. Länsipuoli pysyi sen sijaan kolmen yksityistilan (Jyrkkä, Eskelänniemi, Komula) omistuksessa.

Kartta Jyrkältä

Maanomistusyksiköt Jyrkällä 1780-1874

Pyrkimys saada talojen hajallaan sijaitsevat maat yhtenäisiksi isoiksi lohkoiksi sai Kuningas Kustaa III:nne toimeenpanemaan vuonna 1757 isojakoasetuksen. Pohjimmaisena ajatuksena asetuksessa oli tilojen veronmaksukyvyn ja elinkelpoisuuden säilyminen. Savoon saakka tämä maaolojen suurisuuntainen uudelleenjärjestely yltänyt heti. Iisalmen entisessä pitäjässä, mihin Jyrkkä kuului, isojako tapahtui 85%:lla tiloista vuosien 1775-1800 välillä ja lopuilla tiloista vuoteen 1900 mennessä. Uusjakoa, jonka tehtävänä oli täydentää isonjaon omistusoloja, ei Savossa juuri tehty.

Kuten edellä mainittiin, 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa Jyrkällä oli kolme yksityistilaa ja yksi kruununtila. Tiloista vain Jyrkällä ja Eskelänniemellä oli asuinrakennuksia. Jyrkällä oli asuinrakennuksen lisäksi mylly ja torppa. Talojen ympärille oli raivattu peltoa niin, että koko Jyrkän maankäytöstä peltojen osuus oli 1,6%. Kuten tapana oli, varsinainen viljelys hoidettiin kuitenkin kauempana asutuksesta. Jyrkän tilalla olikin pohjoisessa joen rannalla pieni kaskimaa. Tilojen muista mahdollisista kaskimaista ei ole tietoa, mutta jos niitä oli, ne olivat kauempana metsissä. Jyrkkä oli isojaon aikaan maankäytöllisesti melko luonnontilainen. Metsää oli lähes 60% maa-alasta ja se oli sijoittunut rannoille ja selänteille. Suot muodostivat toisen suuren maankäyttöluokan (n. 40% maa-alasta) sijoittuen laaksopaikkoihin.

Jyrkän rautaruukki

Toivo paremmasta tulevaisuudesta tuli Jyrkälle viimeistään 1830-luvulta alkaen teollisuuden myötä. Raahelainen kauppias ja laivanvarustaja Zachris Franzen oli nähnyt mahdollisuutensa Pohjois-Savon järvi- ja suomalmivaroissa ja osti 1828 Salahmin harkkohytin tiloineen ja aloitti valmistelutoimenpiteet ruukin perustamista varten Jyrkkäkoskelle. Senaatti antoi Jyrkkäkosken ruukin perustamispäätöksen 1831, mikä oikeutti masuunin ja kankirautavasaran rakentamiseen. Aluksi Jyrkällä kuitenkin toimi vain vaatimaton harkkohytti.

Raudanvalmistustaito oli tavallisen kansan hallussa jo kauan, ja Jyrkällä olikin poltettu rautaa ja valmistettu työkaluja ym. omiin tarpeisiin. Eskelänniemessä on jäännökset tästä kotitarvepoltosta: kahden harkkohytin jäännökset. Masuunin valmistuminen 1835 aiheutti kuitenkin ruukin harkkohytin toiminnan lakkauttamisen kannattamattomana ja kotitarvepolttokin väheni.

Ruukin alkutaival oli hankala, koska se sijaitsi syrjässä liikennereiteiltä, eikä saatavilla ollut riittävästi työvoimaa. Malmin ja hiilen suhteen se oli kuitenkin edullisessa paikassa. Jyrkän, kuten muidenkin tiettömien erämaiden keskelle rakennettujen ruukkien ongelmana oli liian pitkät matkat lastauspaikkoihin vesiteiden varsille. Paikan syrjäisyyden vuoksi tuotteille ei ollut menekkiä lähiympäristössä, vaan ne oli kuljetettava hevosilla ensin 39 km:n päähän Iisalmen Soinlahteen ja sieltä vesiteitä pitkin Kuopioon, Mikkeliin ja Viipuriin sekä myöhemmin pääasiassa Raaheen, josta ne kuljetettiin laivalla Venäjälle.

Tuottamansa pienen voiton takia omistaja ei halunnut uhrata enempää pääomaa ruukkiin, joten se pääsi pahoin rappeutumaan. Franzenin kuoltua 1952, ruukki sekä Ronkaalan ja Jyrkän verotilat myytiin Varkauden ruukin hoitajalle Johan Erik Malmborgille. Senaatti myönsi 1855 luvan Jyrkkäkoskelle manufaktuuritakomon perustamiseen. Privilegio myönnettiin yhdelle nippu- ja yhdelle venytysvasaralle, jotka sijaitsivat kankirautapajan toisessa päässä. Padot uusittiin ja masuunin palkeiden tilalle hankittiin puhalluskone. Jyrkkäkosken ruukki joutui Varkauden ruukin yhteyteen osaksi suuryhtymää 1856, Paul Wahlin ostettua ruukin ja sen maatilat. Hänen omistusaikanaan tehtiin paljon korjauksia ja Wahlin aikaa onkin pidetty ruukin kukoistuksen ja suuruuden aikana. Uusi masuunin piippu valmistui 1858 tulenkestävistä tiilistä. Se oli Suomen pienin, mutta sulatuskyvyltään erittäin korkea. Kokonaan uusi skotlantilaistyyppinen masuuni rakennettiin 1873-74. Koko toimintansa ajan ruukki oli Suomen pienin, mutta teholtaan se ei suinkaan ollut vähäisempiä. Kokoonsa nähden Jyrkkäkoskella päästiin erittäin suuriin raudantuotantomääriin. Lisäksi rauta oli aina tunnettu korkealaatuisuudestaan.

Vuonna 1863 mainitaan ruukilla olleen yksi nippu- ja kolme naulavasaraa, konttorirakennus sekä seitsemän asuinrakennusta ruukinhoitajaa ja työväestöä varten. Wahlin aikana myös ruukin väestö ja rakennuskanta kasvoi. Vuonna 1861 mainitaan ruukilla olleen työväestöä 84 henkilöä. Väestön kokonaismäärästä ei ole tuolta ajalta tietoa. Vuonna 1863 mainitaan ruukilla olleen yksi nippu- ja kolme naulavasaraa, konttorirakennus sekä seitsemän asuinrakennusta ruukinhoitajaa ja työväestöä varten. Ruukilla oli työväestöä vuonna 1881 enää 30 miestä, mutta ruukin koko väestö oli 116.

A. Ahlström Oy:lle ruukki myytiin 1909. Raudan tuottaminen järvimalmista oli käynyt täysin tuottamattomaksi ja lisäksi raudan hinta laski maailmalla 1900-luvun alussa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ruukin lakkauttaminen. Maailman tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1914: syttyi ensimmäinen maailmansota. Se aiheutti jatkuvan valutakkiraudan puutteen, minkä seurauksena raudan hinta kohosi huomattavasti. Jyrkän ruukin uudelleenavaaminen katsottiin kannattavaksi. Kunnostusten ja raaka-aineiden puutteen vuoksi raudan valmistus saatiin aloitettua vasta 1916. Sodan loputtua tilanne oli jälleen huono ja sulkeminen oli edessä, tällä kertaa lopullisesti. Rautaa poltettiin viimeisen kerran maaliskuussa 1918 ja ruukki suljettiin vuonna 1919. Sulkemisen lopulliseksi sinetiksi tulipalo tuhosi masuunirakennuksen 1934. Palaneet rauniot raivattiin pois ja jäljelle jäi vain masuunin piippu muistoksi Jyrkkäkosken rautaisesta menneisyydestä.

Savotoiden aika

Maatalouden kehitys koko Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla voidaan jaksottaa karkeasti kahtia: vanhan maatalouden loppukauteen ja uuteen maatalouteen. Kaskiviljely oli koko vanhan maatalouden loppukauden väistyvä ja peltoviljely laajentuva viljelymuoto. Kaskiviljelyssä oli useita muotoja, mutta yhteistä niissä kaikissa oli puuston polttaminen.

Luopuminen kaskiviljelystä oli seurausta puun arvon noususta ja puun kaupallisen kysynnän lisääntymisestä sekä viljelymahdollisuuksien supistumisesta ja tuoton laskemisesta. Kaskiviljelyn loppuminen voidaan havaita teollisuuden rakenteellisista muutoksista: kun Suomen metsätalouden ja puu- ja paperiteollisuuden osuus kaikesta teollisuudesta oli v. 1860 37%, kohosi se vuosisadan loppuun mennessä 70%:iin.

Peltoviljelyyn siirtyminen toi myös karjan maaseudulle. Karjanhoito ei ollut kaskiviljelyn yhteydessä ollut kovin yleistä, sillä hevonen oli ainoa kotieläin, mitä välittömästi tarvittiin. Karjanruokinnan pohjana olivat olleet luonnonniityt ja kaskiahot. Huuhta-ahot olivat kuitenkin huonoja heinämaita, koska ne kasvoivat aluksi pääsiassa sammalta ja pientä pensaikkoa. Myöskään rukiin oljet eivät kelvanneet rehuksi.

Pellonraivaus ja peltoviljelyyn siirtyminen oli Itä-Suomessa hankalaa. Se johtui sekä huonoista maanomistusoloista että luonnon ehdoista. Itä-Suomessa maaperä oli jääkauden jäljiltä kivikkoista ja mäkistä, minkä vuoksi pellonraivaus oli työläämpää ja kalliimpaa kuin muualla maassa. Maatalouden uudistumisen alkuun ei olisi Savossa päästy ilman metsätaloudesta avautunutta tulonlähdettä. Metsäkaupat tehtiin 1800-luvun lopulla enimmäkseen pystykauppoina, joten tilalliset pystyivät keskittämään kaiken työpanoksensa viljelyyn ja vähitellen yleistyvään karjatalouteen. Metsäteollisuus ei tarvinnut paljon työvoimaa jalostukseen, mutta sitäkin enemmän puun korjaukseen ja kuljetuksiin. Pientilallisista tuli metsäteollisuudelle luotettavaa työvoimaa, joka siirsi puun metsästä tehtaaseen. Korjuuketjun tuli toimia häiriöttä. Siksi väkeä sidottiin yhtälailla sekä turpeeseen että tukkiin. Nämä tarpeet ja kytkennät synnyttivät ns. Savotta-Suomen.

Maatalouden muutoksen lisäksi muutosta tapahtui myös sosiaalisissa suhteissa. Isojako oli jakanut maaseutuväestön tilallisiin ja tilattomiin. Samalla kun toisen väestönosan ote maahan lujittui, toisen ote kirposi. Tilattomasta väestöstä tuli pian vaikea yhteiskunnallinen ongelma. Koska tilojen osittaminen oli lähes mahdotonta, uusien viljelmien perustaminen tapahtui maata vuokraamalla ja rakentamalla torppia. Tämä helpottikin tilattoman väestönosan asemaa. Vuoden 1895 maanositusasetus poisti tilojen lohkomista rajoittavat säädökset. Näin avautui suomalaiselle maataloudelle ominainen perheviljelmäkeskeisyys, joka on jatkunut nykypäivään saakka. Tätä kiihdyttivät vielä 1918 laki vuokra-alueiden lunastamisesta ja sittemmin useat muut asutusta koskevat lait, kuten asutuslait 1922 ja 1936. Talonpoikien tietoisuus siitä, että maa oli hänen ja että hän voisi jättää sen perintönä tuleville sukupolville, innosti yritteliäisyyteen joka ilmeni näkyvimmin pellon raivuuna. Etenkin 1950-luvulla uutta peltoa raivattiin n. 300 000 hehtaaria. Perinnönjakotapa oli yksi maisemaa muuttava tekijä. Yhteisperimyksellä maat jaettiin kaikkien poikien kesken tasan. Tilakoot pienenivät, jos suurperheinstituutiota ei ylläpidetty ja vastaavasti maisema muuttui talojen lisääntyessä.

Asutustoiminta ja maanjaot synnyttivät runsaasti uusia tiloja, jotka edellyttivät asuinrakennusten, talousrakennusten, teiden ja palveluvarustuksen rakentamista. Tilanne synnytti raivauksen ja rakentamisen aaltoja: uudispeltoja raivattiin ja metsänrajaa työnnettiin kauemmas asuin- ja talousrakennuksista. Kaskenviertäjien Itä-Suomeen alkoi avautua Pelto-Suomen mukaisia laajoja viljelysaukeita. Järvenlaskuilla ja soiden kuivatuksella saatiin uutta hedelmällistä viljelysmaata.

Laajan asutustoiminnan viimeinen vaihe päättyi 1960-luvun alkupuolella. Sen jälkeen suomalaisesta yhteiskunnasta katosi pitkäjänteinen ja koko maaseudun tarpeet kattava kehittämisohjelma. Tämän seurauksena elinkeinotoiminnan muut liitännäisvaikutukset, mm. rakennettu ja hoidettu maisema ovat paikoin häviämässä. Tämä näkyy erityisen hyvin myös Jyrkän kylässä.

Rakennemuutoksen jälkeen

Maaseudun kehityksen keskeisenä piirteenä viime vuosikymmeninä on ollut väestön nopea väheneminen. Kuopion läänistä tuli suurta muuttotappioaluetta 1960-70-luvulla. Maatalousvaltainen yhteiskunta väistyi nopeasti teollisuus- ja palveluelinkeinojen hallitseman yhteiskunnan tieltä. Murros koetteli maaseutua monin tavoin; väestöntappioiden lisäksi, ja niiden seurauksena syntyi rakenteellisia ongelmia. Jyrkkä on monen muun pienen maalaiskylän tavoin kokenut maatalouden rakennemuutoksen jälkeisen ajan lähtömuuttona ja siitä seuranneena autioitumisena. Nykyään Jyrkällä on asukkaita noin 120.

Väestön ikärakenne on tyypillistä autioituvalle maalaiskylälle keski-iän ollessa yli 50 vuotta. Koululaisia kylällä on seitsemän, ja he käyvät kylän ulkopuolella koulussa, koska kylän oma koulu lakkautettiin 1996. Palveluiden suhteen Jyrkkä on täysin riippuvainen lähialueista. Kylällä ei ole enää myöskään postia ja viimeinen kauppa lakkautettiin vuonna 1993.

Maatalous ei ole enää kenenkään kyläläisen pääelinkeino. Muutamilla taloilla on pieniä peltoalueita, joissa viljellään mm. perunaa kotitarpeisiin. Seudun metsät ovat valtaosin suurten metsäyhtiöiden omistuksessa, joten metsätalous ei nosta alueen taloutta. Työikäiset kyläläiset käyvät töissä lähialueen keskuksissa Sonkajärvellä ja Sukevalla. Kesäasuntoja alueella on paljon ja kaikki alueen rannat ovatkin rantakaavassa. Tulevaisuudessa voidaankin siis odottaa kesäisiä väestöräjähdyksiä ja ikärakenteen muutoksia.

Maisemaan rakennemuutos jätti myös jälkensä. Viljelyn loputtua kannattamattomana pellot ovat pusikoituneet ja metsittyneet. Rakennukset ovat tyhjillään ja rappeutuvat. Syyt autioitumiseen ovat moninaiset. Maatalous alkoi koneellistua 1950-luvulla ja metsätalous kymmenen vuotta myöhemmin. Tuotanto tehostui ja tuottavuus kohosi, mutta ihmistyövoimaa tarvittiin yhä vähemmän. Maaseudulle jälleen syntynyttä liikaväestöä ei pyritty enää juurruttamaan maahan, kuten siihen saakka oli tehty, vaan liikaväestö sai mennä. Tehokkaan koneellistumisen ohella kemialliset tuotteet, kuten lannoitteet ja torjunta-aineet mullistivat maatalouden. Tehotuotanto johti ylituotantoon, mutta samalla se muutti myös viljelymaisemaa. Ongelmat kiertyivät maaseudun keskeisen tunnusmerkin, pientilavaltaisuuden, ympärille. Pientiloihin kuului yleisesti vähän peltoa ja runsaammin metsää. Raivausurakoista huolimatta peltoala pysyi pienenä, mikä johtui mm. tilojen jatkuvasta jakamisesta. Pienen tuoton lisäksi lisätuloa jouduttiin hakemaan metsästä, joko omasta tai vieraalle tehdystä metsätyöstä tai molemmista. Pientilallisen ja metsäteollisuuden välinen kytkentä katkesi koneellistetun tehometsätalouden yleistyessä. Uudistunut metsätalous leikkasi pois pientilallisen sivuansionlähteenä olleet savotat ja uitot. Maatilojen määrä alkoi pudota. Kaupat, koulut, postit ja muu palveluvarustus karsiutuivat nopeasti. Maaseudun ympärivuotinen asutus on vähentynyt, mutta vastaavasti järviseutujen rannat ovat alkaneet versoa loma-asutusta. Monista vesistöihin rajoittuvista Itä-Suomen maalaiskylistä on tullut tai on tulossa osittain lomakyliä. Loma-asukkaat ovat pääosin taustoiltaan 1960-70-lukujen maaltamuuttajia, ensimmäisen polven kaupunkilaisia, jotka haluavat viettää vapaa-aikaansa synnyinseuduillaan. Rantarakentaminen näkyy vesistöjen varsilla paikoin hyvinkin tiheänä rakennusten kirjona (laitureina, lipputankoina, aurinkopaneeleina ja lautasantenneina). Näiden lisäksi se näkyy mökeille ja venevalkamiin johtavina teinä, lisääntyvinä sähkö- ja puhelinlinjoina jne.

Paula Salonen. Maisema historian kertojana – menneisyyden maisemat Jyrkän matkailun vetovoimana. Tutkimusraportti 9:1 1999. Ylä-Savon instituutti. Sonkajärvi