• På svenska
  • In English
  • Auf Deutsch

Jaa sivu

EtusivuSuomeksiPalvelutMatkailuJyrkkäHistoria
Jyrkän historiaa

Jyrkän rikas ja pitkälle ulottuva paikallishistoria on kiinnostanut monia ja synnyttänyt lukuisia erilaisia erilaisiin huomiota herättäneisiin persooniin ja paikkoihin liittyviä anekdootteja. Tälle sivulle on koottu joitakin esimerkkejä Jyrkän historiasta. Asiasta kiinnostuneen kannatta tutustua myös esimerkiksi Helena Ylisirniön kirjoittamaan Jyrkän rautaruukin historiaan ja Paula Salosen Jyrkän historian suurta linjaa hahmottavaan artikkeliin.

Jyrkän kulttuurihistoriaa

Vanha valokuva jyrkältä.jpgJyrkän kylällä on takanaan pitkä historia ja siitä on vielä jäljellä merkkejä tarinoina ja jäänteinä maisemassa. Jyrkän erämaaseudut ovat olleet asutettuina jo kivikaudelta lähtien. Alue tarjosi asukkaille runsaista metsistä hyvät asuinsijat ja runsaan riistan. Laajat vesistöt toimivat kulkureitteinä ja ravinnonlähteinä. Historiallisen ajan asukkaista lappalaiset olivat Jyrkällä ensimmäisiä. He joutuivat kuitenkin väistymään pian hämäläisten ja karjalaisten erämiesten tieltä. Savolainen, kaskea polttava kansa tuli alueelle viimeiseksi ja jäi sinne pysyvästi.

Eskelänniemi on ollut Jyrkällä ensimmäinen pysyvän asutuksen paikka. Vielä nykyäänkin Jyrkän vanhin rakennus sijaitsee niemessä. Se ei tiettävästi ole kuitenkaan Jyrkän ensimmäinen rakennus. Lappalaiskaudelta lähtien Jyrkällä on säilynyt ainakin kaksi kalmistoa. Eskelänniemellä on alue, joka oli vainajien väliaikaisena hautauspaikkana. Kaijonsaari on ollut kokonaisuudessaan kalmistoaluetta. Lisäksi nälkävuosina 1860-luvulla oli lähellä entistä koulua ns. kalmalato, jossa vainajia säilytettiin talven. Jyrkällä kävi pappi kaksi kertaa vuodessa - juhannuksena ja mikkelinä, jolloin vainajat siunattiin, lapset kastettiin ja avioparit vihittiin. Talvella vainajat kuljetettiin pitäjän varsinaisille hautausmaille pyhään maahan. Jyrkällä on pyritty säilyttämään vanhaa kirkollista perinnettä jokakesäisillä Jyrkän messuilla. Masuunasaaren luonnonkauniiseen ympäristöön on rakennettu ulkokirkko messuja varten.

Jyrkän maisema alkoi saada pysyviä muutoksia vasta maatalouden ja rautateollisuuden myötä 1830-luvulta alkaen. Asutus lisääntyi huomattavasti ja maankäyttö monipuolistui. Teollisuuden myötä myös alueen sivistyselämä sai piristysruiskeen; Iisalmen pitäjän ensimmäinen koulu perustettiin ruukin yhteyteen ja patruunat toivat kartanokulttuurin pohjoissavolaisen korven keskelle.

Rautateollisuus Suomessa

Ruotsissa jo keskiajalla alkanut rautateollisuus alkoi levitä Suomeen 1500-luvun loppupuolelta alkaen. Ensimmäiset ruukit perustettiin Siuntioon (1530-l) ja Karjaalle (1560-l) ja 1600-luku olikin jo vilkasta ruukkien perustamisaikaa. Koska Ruotsin omat puuvarat alkoivat raudan valmistuksen raaka-aineeksi ehtyä, oli perustettava uusia raudansulatus- ja jalostuspaikkoja valtakunnan länsi- ja itäosiin. Samalla Suomi sai kymmeniä masuuneja ja pajoja.

Aluksi ruukkeja rakennettiin Länsi-Suomeen ja ne toimivat ruotsalaisella vuorimalmilla, koska Suomen kaivokset eivät tuottaneet tarpeeksi malmia. 1700-luvun puolivälissä kuitenkin alkoi Itä-Suomeen syntyä toinen ruukkien keskittymä. Sen kulta-aika oli 1850-luvulla, kun Suomi oli jo liitetty Venäjään suuriruhtinaskunnaksi. Itä-Suomen ruukkien raaka-aineena oli runsaasti saatavilla oleva järvi- ja suomalmi. Rautateollisuutta olikin harjoitettu Itä-Suomessa jo vuosisatoja omaan tarpeeseen. Maaseudulla oli yleistä nostaa itse malmi järvestä tai suosta, sulattaa se ja työstää tarve- ja työkaluiksi. Tämä tapahtui etupäässä syksyllä, jolloin maanviljelijöiden muut kiireet antoivat periksi. Rautateollisuus oli Suomen senaatin suuressa suosiossa johtavan virkamiehistön ollessa kirjaimellisesti naimisissa rautateollisuuden kanssa. Virkamiesten ja rautapatruunoiden suvut olivat kietoutuneet toisiinsa kymmenien avioliittojen kautta; näin rautateollisuuden kehittäminen palveli myös virkamiesten omia intressejä. Suomen virkamiesten tarkoituksena oli katkaista riippuvuus ruotsalaisesta vuorimalmista ja rautatuotteista luomalla oma kilpailukykyinen rautateollisuus. Sitä varten oli jo 1821 perustettu vuorihallitus. Erityisesti tehostettiin järvi- ja suomalmin etsintää. Markkinatkin olivat valmiina: kotimaan lisäksi Venäjä. Vuoden 1835 kauppa-asetus lievensi tullimuodollisuuksia maiden välillä ja Suomen rautateollisuuden tulliraja oli Venäjälle matalampi kuin muilla mailla, joten Suomella oli hyvät kilpailuedellytykset. Saimaan kanavan valmistuminen 1856 helpotti kuljetuksia Venäjälle. Tämän lisäksi raudantuotanto vapautettiin tiukoista kiintiöistä.

Autonomian ajan alku oli valtaisaa ruukkien perustamisaikaa. Halukkaille myönnettiin halpoja valtion lainoja. Perinteisen aateliston omistaman rautateollisuuden rinnalle nousi varakkaat kauppiaat, "porvarispatruunat", jotka alkoivat kiinnostua raudan tuotannosta.

Rautateollisuus oli 1880-luvulla ainoa teollisuudenala, jota harjoitettiin suuremmassa määrin. Se oli alkuun panemassa sitä suurta yhteiskunnallista muutosta, joka oli alkamassa yleisen teollistumisen myötä. Usein muu teollisuus keskittyi asutuskeskuksiin, mutta rautatehtaat hakeutuivat raaka-aineiden saannin vuoksi kauaskin asutuskeskuksista, joten sillä oli suuri merkitys nimenomaan maaseudun asutuskeskuksille.

Rautateollisuus kärsi nopean kuoleman 1900-luvun alussa. Tekniikka kehittyi ja vuorimalmi tuli uudelleen edullisemmaksi. Kulkuyhteydet paranivat, järvimalmi väheni ja heikkeni laadultaan. Vanhojen masuunien aika alkoi olla ohi. Venäjän omat eteläiset rautaruukit tehostivat kilpailuaan, jota suojattiin tiukentuvalla tullipolitiikalla. Myös poliittisesti epävarma aika aiheutti kysynnän pienentymisen itäsuomalaisesta järvimalmista valmistettua rautaa kohtaan.

Ruukit olivat merkittäviä ympäröivän maaseudun väestön työllistäjiä. Suurin tarve koski puuhiilen saantia ja siihen valjastettiin talonpoikia. Tästä hyvästä talonpoikien ei tarvinnut osallistua. Rautateollisuuden merkitys oli suuri etenkin tilattoman väestön elinolosuhteisiin. Siirtyminen tehtaan palvelukseen merkitsi leivänsaannin lisäksi sosiaalisen kohoamisen mahdollisuutta. Tästä johtuen maassamuutto lisääntyi huomattavasti. Sen sijaan varsinaiset ammattimiehet, etenkin sepät, pysyivät lähes perintöammatin harjoittajina saman ruukin palveluksessa monen sukupolven ajan.

Ruotsalaisperäinen ruukkiaristokratia ei jäänyt elintavoissaan jälkeen emämaasta ruotsin vallan aikana: tehdaslaitosten liepeille nousi komeita ruukinkartanoita puistoineen. Kartanoiden ulkomaiset yhteydet, vierailut, vastavierailut ja sukujen keskinäiset avioliitot loivat Suomeen oman suppean yläluokkansa. Ruukkiyhteisöjen vaikutusta alueidensa tapakulttuuriin ei voida väheksyä. Ruukit toimivat uuden kulttuurin porttina maaseudulle. Teknisen osaamisen lisäksi ne levittivät ympäristöönsä kartanotalouteen liittyviä piirteitä, mikä näkyi sekä asuntokulttuurissa että ruokataloudessa. Ruukkialueet toimivat myös sivistyksen kehtona: koulut, kirkot ja kirjastot sijaitsivat usein ruukin yhteydessä.

Kaikkiaan Suomessa on ollut teolliseen raudan tai kuparinvalmistukseen liittyviä, virallisen toimintaluvan saaneita ruukkeja hieman yli 80. Nykyään kolmannes niistä on hävinnyt kokonaan, kolmannes on yhä osittain muuttuneessa teollisuuskäytössä ja loput museoina, edustustiloina ja maatiloina. Billnäsissä ruukin funktio muuttuu kerran kesässä etnomusiikin festivaalien kulisseiksi. Ruotsin kulttuurilainatkin heijastuvat yhä Suomeen - suunnitelmat muutaman ruukkimiljöön ottamisesta matkailukäyttöön on jo toteutettu tai odottaa toteutumistaan.

Ruukin aika Jyrkällä

Ruukin alkutaival oli hankala, koska se sijaitsi syrjässä liikennereiteiltä, eikä saatavilla ollut riittävästi työvoimaa. Malmin ja hiilen suhteen se oli kuitenkin edullisessa paikassa. Jyrkän, kuten muidenkin tiettömien erämaiden keskelle rakennettujen ruukkien ongelmana oli liian pitkät matkat lastauspaikkoihin vesiteiden varsille. Paikan syrjäisyyden vuoksi tuotteille ei ollut menekkiä lähiympäristössä, vaan ne oli kuljetettava hevosilla ensin 39 km:n päähän Iisalmen Soinlahteen ja sieltä vesiteitä pitkin Kuopioon, Mikkeliin ja Viipuriin sekä myöhemmin pääasiassa Raaheen, josta ne kuljetettiin laivalla Venäjälle.

Tuottamansa pienen voiton takia omistaja ei halunnut uhrata enempää pääomaa ruukkiin, joten se pääsi pahoin rappeutumaan. Franzenin kuoltua 1852 ruukki sekä Ronkaalan ja Jyrkän verotilat myytiin Varkauden ruukin hoitajalle Johan Erik Malmborgille. Senaatti myönsi 1855 luvan Jyrkkäkoskelle manufaktuuritakomon perustamiseen. Privilegio myönnettiin yhdelle nippu- ja yhdelle venytysvasaralle, jotka sijaitsivat kankirautapajan toisessa päässä. Padot uusittiin ja masuunin palkeiden tilalle hankittiin puhalluskone. Jyrkkäkosken ruukki joutui Varkauden ruukin yhteyteen osaksi suuryhtymää 1856 Paul Wahlin ostettua ruukin ja sen maatilat. Hänen omistusaikanaan tehtiin paljon korjauksia ja Wahlin aikaan onkin pidetty ruukin kukoistuksen ja suuruuden aikana. Uusi masuunin piippu valmistui 1858 tulenkestävistä tiilistä. Se oli Suomen pienin, mutta sulatuskyvyltään erittäin korkea. Kokonaan uusi skotlantilaistyyppinen masuuni rakennettiin 1873-74. Koko toimintansa ajan ruukki oli Suomen pienin, mutta teholtaan se ei suinkaan ollut vähäisempiä. Kokoonsa nähden Jyrkkäkoskella päästiin erittäin suuriin raudantuotantomääriin. Lisäksi rauta oli aina tunnettu korkealaatuisuudestaan.

Vuonna 1863 mainitaan ruukilla olleen yksi nippu- ja kolme naulavasaraa, konttorirakennus sekä seitsemän asuinrakennusta ruukinhoitajaa ja työväestöä varten. Wahlin aikana myös ruukin väestö ja rakennuskanta kasvoi. Vuonna 1861 mainitaan ruukilla olleen työväestöä 84 henkilöä. Väestön kokonaismäärästä ei oli tuolta ajalta tietoa. Vuonna 1863 mainitaan ruukilla olleen yksi nippu- ja kolme naulavasaraa, konttorirakennus sekä seitsemän asuinrakennusta ruukinhoitajaa ja työväestöä varten. Ruukilla oli työväestöä vuonna 1881 enää 30 miestä, mutta ruukin koko väestö oli 116.

A Ahlström Oy:lle ruukki myytiin 1909. Raudan tuottaminen järvimalmista oli käynyt täysin tuottamattomaksi ja lisäksi raudan hinta laski maailmalla 1900-luvun alussa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ruukin lakkauttaminen. Maailman tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1914: syttyi ensimmäinen maailmansota. Se aiheutti jatkuvan valutakkiraudan puutteen, minkä seurauksena raudan hinta kohosi huomattavasti. Jyrkän ruukin uudelleenavaaminen katsottiin kannattavaksi. Kunnostusten ja raaka-aineiden puutteen vuoksi raudan valmistus saatiin aloitettua vasta 1916. Mutta sodan loputtua tilanne oli jälleen huono ja sulkeminen oli edessä, tällä kertaa lopullisesti. Rautaa poltettiin viimeisen kerran maaliskuussa 1918 ja ruukki suljettiin vuonna 1919. Sulkemisen lopulliseksi sinetiksi tulipalo tuhosi masuunirakennuksen 1934. Palaneet rauniot raivattiin pois ja jäljelle jäi vain masuunin piippu muistoksi Jyrkkäkosken rautaisesta menneisyydestä.

Ruukki nykypäivässä

Jyrkkäkosken tekee teollisuushistoriallisesti erittäin mielenkiintoiseksi se, että ruukin molemmat masuunit ovat osittain säilyneet. Muutoin rakennuskanta (kartta) 1900-luvulta on hävinnyt lähes täysin. Vaikka uudempi masuunirakennus tuhoutuikin tulipalossa piippua lukuun ottamatta kokonaan, voi Jyrkällä yhä aistia menneen ajan. Museovirasto on suorittanut ruukin alueella kunnostus- ja rekonstruointitoimenpiteitä vuodesta 1996 lähtien. Masuunasaaressa oleva vanha masuuni oli jo ajat sitten hautautunut maakerrosten alle ja sitä peitti kasvillisuus. Nyt masuuni on kaivettu esiin ja sen päälle on rakennettu suojarakennus. Korkeimmilta kohdiltaan se kohoaa neljän metrin korkeuteen.

Uuden masuunin piippu on rakennettu englantilaisista tulenkestävistä tiilistä ja se on vahvistettu rautavanteilla. Piipun vieressä on vuonna 1938 rakennettu mylly, jonka yläkerrassa toimii kahvila Ruukintupa. Rakennukseen vuonna 1947 tehdyssä laajennuksessa on nykyisin näyttelytila, johon on suunnitteilla ruukin historiasta kertova valokuvanäyttely. Vanhoja hiilivaraston pohjia ja tampin pohjia on kaivettu esiin. Kuonakasoja, jotka ovat syntyneet sivutuotteena raudan valmistuksesta, löytyy ympäri ruukin aluetta. Ne ovat kauniin vihertäviä väriltään, eikä ihme, että jotkut keräävät niitä kielloista huolimatta korukiviksi.

Masuunin yhteydessä toimi myös kankirauta- ja naulapaja. Raudantakomisperinnettä ylläpidetään vieläkin jokakesäisillä Pajaviikoilla. Seppä esittelee silloin pajassa vanhaa käsityötaitoa. Alun perin ruukin paja on sijainnut Masuunasaaressa. Nykyinen paja ei siis ole alkuperäisellä paikallaan.

Ruukinpatruunan kartanomiljöö

Ruukinpatruunan kartanomiljöö on säilynyt suhteellisen hyväkuntoisena nykypäivään. Herralaksi kutsuttu asuinrakennus rakennettiin ruukin johtajan, patruunan, asunnoksi. Jo rakennuksen nimi kertoo asukkaiden arvovallasta korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta. Herrala sijaitsee kosken länsirannalla, ruukkia vastapäätä Herralan pihamiljöö edustaa yhä elitististä maisemaa Jyrkällä. Nykyiseen pihapiiriin kuuluu kookas punainen talous- ja koulurakennus, Pikku-Herrala. Se siirrettiin 1867 Eskelänniemeltä nykyiselle paikalleen. Kartanolla oli oma lohilampi josta saatiin tuoretta kalaa ruokapöytään. Nykyisin padon länsipuoli on suljettu, eikä lampi saa enää vettä. Kuivuneenakin se kertoo tarinaa entisen yläluokan huvituksista. Herralaa vastapäätä sijaitsee kookas piharakennus. Iältään se on muita rakennuksia nuorempi, koska sitä ei näy vielä 1930-luvulla otetuissa valokuvissa.

Herralan kartanomiljöö on kooltaan paljon suurempi kuin mikään muu pihapiiri kylällä. Koskessa olevat saaret ovat myös Herralan aluetta. Saariin vievät sillat ovat jo melko huonossa kunnossa. Saarissa pidettiin kesäisin tansseja ja ne olivat lastenkin mieluisia leikkipaikkoja. Kartanoalue on maisemallisesti poikkeuksena muuhun kylään säilynyt avoimena. Herrala on yksityisomistuksessa.

Totta ja tarua Jyrkältä – pikkuknoppeja ja anekdootteja

Kaskeaminen

Kaikki viljelys perustui Jyrkällä kaskeamiseen, kuten suurin osa koko Iisalmen ympäristöstä 1500-luvun lopulla. Kaskeajia tuli myös muualta kuin omalta alueelta. Juvalta oli poltettu jo kaikki metsät kaskeksi ja juvalaiset levittäytyivätkin kesäisin Iisalmen seuduille. He asuivat kesän saunamökeissä ja kaskesivat sekä kalastivat. Kaskimailla viljeltiin mm. nauriita ja ruista. Syksyllä he palasivat kotiseudulle talviasunnoilleen. Jyrkän alue mahdollisti melko tiheänkin asutuksen, koska siellä oli paljon metsiä.

Kaskeamisessa metsä kaadettiin edellisenä kesänä ja annettiin kuivua. Seuraavana keväänä se poltettiin. Kaski kynnettiin ja siihen kylvettiin usein kaskiruista, jossa oli jopa viisi kortta samassa kasvissa. Savolaiset saivat hyvän viljasadon, mikä mahdollisti väestön kasvun ja leviämisen muualle Suomeen. Kala ja riista olivat muita syitä ravinnon riittävään saantiin. Riistasta käytiin myös kauppaa karjalaisten kanssa.

Savotat Jyrkällä

Savotta-Suomen aika näkyi voimakkaasti Jyrkällä. Etenkin Sukevan salot ("Savolaisten Amerikka") työllistivät paljon jyrkkäläisiä. Savotta oli pääasiassa tukkisavottaa. Puut kaadettiin pokasahalla ja justeerilla, ajettiin hevosilla jokien ja järvien varteen, jonka jälkeen tapahtui uitto. Töitä oli puun hakkaajille, hevosmiehille ja uittajille. Sukevan Terva- ja tärpättitehdas työllisti myös jonkin verran miehiä. Viimeiset isot savotat olivat sotien jälkeen ja ne menivät kokonaan sotakorvauksien maksuun.

Alkuvaiheessa savotoilla ei ollut kämppiä, miehet olivat laavuilla ja tulilla. Sitten tulivat kämpät. Keittiö oli kämpissä erikseen, ja parhaimmissa kämpissä oli kämppäemäntä, joka laittoi miehille ruokaa. Miehet olivat päivän metsässä ja illalla kuivattelivat kämpässä märkiä vatteitaan ja teroittivat sekä korjailivat työvälineitä. Valaistuksena oli öljylyhdyt ja kynttilät ja kämpässä oli puulämmitys.

Puut kuljetettiin varsiteitä pitkin koskien ja jokien varrelle. Varsitie jäädytettiin vedellä, joten siinä tuli isokin kuorma helposti. Havuja laitettiin mäkiin jarruksi, jotta hevonen pääsi paremmin kulkemaan. Tie kulki koko hakkuualueen läpi.

Purouitossa tarvittiin paljon ns. vonkamiehiä. He katsoivat, että puu ui suoraan, eikä tukkinut kulkuväylää. Joet edettiin uittamalla ja järvellä puut kuljetettiin lautalla. Uuden joen tullessa eteen piti lautta purkaa ja uittaa taas.

Punaparta

Punaparraksi kutsuttu mies oli kymppinä (savotan työnjohtaja) Jyrkällä. Savotassa kävi joskus aika pitkäksi, varsinkin illalla. Kerran Punaparta komensi jonkun jätkistä hakemaan kylältä naisen kämpälle illan piristykseksi. Mies lähti ja tulikin aikanaan nainen mukanaan. Ällistys oli kuitenkin suuri, kun tämä "ilopilleri" olikin Punaparran oma tytär. Tarina ei kerro, jäikö tyttö kämpälle.

Järvimalmin nosto

Jyrkän rautaruukin toiminnan aikoihin nostettiin lähellä sijaitsevien järvien pohjasta järvimalmia ruukin tarpeisiin. Ensin järven pohjaa tunnusteltiin piikkipäisellä kepillä. Nostajat seisoivat muutaman hengen ryhminä kelopuusta tehdyllä lautalla eli malamikoplukalla. Malmi kaavittiin pohjasta irti kauhalla tai säkkikankaasta valmistetulla haavilla. Nostettaessa meni vesi läpi, malmi jäi haaviin. Tällä haavilla vedettiin pitkin järven pohjaa. Näin kerättiin veneen pohjalle kasa malmia. Malmin huuhtelua varten koplukassa oli kevyt haapapuinen, rautalangasta tehty seula kiinnitettynä koivupuiseen vipuun. Huuhdeltaessa vipu käännettiin järven päälle ja vedessä huljutettiin roskat pois. Tämän jälkeen vipulaite käännettiin veneen päälle ja lasti kumottiin lautalle ja lautta soudettiin rantaan tai saariin. Jokaisella nostajalla oli rannassa oma kasansa eli rutnikkansa. Lumikelin aikaan malmi ajettiin sitten ruukille. Maksu maksettiin niin nostajalle kuin ajajallekin kuormataksalla. Useimmiten kuorma oli puolen kuution laatikossa.

Eskelänniemen tarina

Iisalmella Eskeliset kertovat, että heidän esi-isänsä oli tavannut Jyrkällä kaksi lappalaista, jotka hän oli molemmat tappanut. Toisen hän oli tavannut järven rannalla ja lyönyt kirveellä päähän. Koska lappalainen oli noita, ei kirves tähän pystynyt. Eskelistä kehotettiin ensin lyömään lappalaisen maaemää, ja hän löikin kirveensä maahan. Ja toisella iskulla kaatui lappalainenkin. Toisen lappalaisen hän oli kutsunut köyriä juomaan ja tappanut kotonaan. Mies asui Eskelänniemellä ja hänen sanotaan olleen Jyrkän asutuksen aloittaja.

Toinen tarina puolestaan kertoo ruotsalaisesta sotilaskarkurista, Eskilssestä, joka pakeni Jyrkälle Eskelänniemeen. Hän oli tavannut siellä lappalaisia. Heidän välilleen oli tullut kinaa ja Eskilsse ajoi heidät pois ja jäi itse asumaan Eskelänniemeen.

Kirvesluodon aarre

Kiltuanjärvessä sijaitsee pieni Kirvesluoto. Siihen kerrotaan isonvihan aikaan kätketyn suuren aarteen. Sen voi saada omakseen, jos jaksaa heittää kirveen mantereen rannalta luodolle saakka.

Luvelahden ukko

Luvelahti sijaitsee Laakajärven rannalla. Siellä asui aikoinaan Löksä-Kumpulainen, joka oli omalaatuinen mies. Metsäyhtiö oli tullut hakkaamaan puita hänen mailtaan väittäen, ettei maat ole hänen, ja heillä on oikeus hakkuisiin. Löksä lähti Tukholmaan kuninkaalliseen arkistoon ja löysi sieltä maanomistuskirjat, mitkä todistivat hänen olleen oikeassa. Löksä palasi Jyrkälle takaisin ja otti yhtiöltä pois 300 hehtaaria maata.

Niilo Sorov

Jyrkällä asui vuosikymmeniä Venäjän armeijan kapteeni Niilo Sorov. Hänen perheensä oli hävinnyt Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin ja hänen rakastettunsakin oli jäänyt Venäjälle. Hän oli tullut Suomeen 1917 ja asui ensin Nurkkalassa Herralan lähellä. Hän oli ummikkovenäläinen, mutta seurasi tarkasti Suomen lehdistöä. Niilo eli pääasiassa kalastuksella ja olikin hyvä siinä. Hän kertoi saaneensa eräänä yönä 68 lohta. Hänen mukaansa Nurmijoki oli Suomen paras lohijoki. Talvet hän oli tukkikämpillä kämpän miehenä lämmittäen kämppää ja tehden muita töitä. Niilo ei omistanut mitään - vain päällä olevat vaatteet, huovan ja pannun. Jos hänellä joskus oli rahaa, hän saattoi ostaa makkaraa ja syöttää sillä kylän koiria. Sorov vietiin viimeisiksi elinvuosikseen kunnalliskotiin Aittokoskelle, jossa hän kuoli.

Tarina Volokovista

Volokov oli laukkuryssä, joka rappasotien aikaan kulki Savossa miestensä kanssa sekä kauppa- että ryöstäretkillä. Matkaansa he taittoivat nykyään erävaellusreittinä olevaa Volokinpolkua pitkin. He saattoivat retkillään ryöstellä naisia ja pitää heitä sitten vankeinaan. Eräällä ryöstöretkellä Volokov sai saaliikseen Jyrkällä asuneen Uuran ukon vaimon. Myöhemmin selvisi, että koska Uuran ukko ei komeudessa pärjännyt Volokoville, vaimo oli lähtenyt mielellään hänen matkaansa.

Volokov piti vaimoa lemmittynä Laakajärven rannalla sijaitsevan Venäjänniemen mökissä. Uuran ukko ei voinut hyväksyä vaimonsa viettelyä ja olikin saanut vihiä heidän pakopaikastaan. Ukko miehineen teki kostoksi taloon rynnäkön. He hivuttautuivat hiljaa kuusten suojissa talolle päin. Ovi ja räppänät olivat suljettuina ja he päättelivät Volokovin ja vaimon olevan sisällä. Talo sytytettiin tuleen. Uuran ukko kuitenkin huomasi läheisestä saunasta miehen lähtevän pakoon. Se oli Volokov, joka oli ollut saunalla Uuran ukon vaimon kanssa, eikä talossa, kuten luultiin.

Uuran ukko lähti Volokovin perään juoksemaan. Volokov oli nopea jaloistaan ja ruumiiltaan voimakas, mutta Uuran ukko pysyi hänen perässään. Hän saavutti Volokovin vasta kaukana suon reunassa. Käytiin kova taistelu, joka päättyi Volokovin kuolemaan. Uuran ukko hautasi hänet suohon, ja suon nimi onkin tänä päivänä Volokan suo. Uuran ukko palasi surmatyön tehtyään Venäjänniemelle ja kertoi vaimolleen tappaneensa Volokovin. Vaimo ei uskonut, että ukko olisi saanut hengiltä voimakkaan Volokovin. Uuran ukko oli kuitenkin ennen hautaamista ottanut Volokovilta kaulariipuksen todisteeksi, ja sen nähtyään vaimo viimein uskoi rakastajansa kuolleen. Vaimo murtui täysin ja hänen kerrotaan hirttäneen myöhemmin itsensä.

Paikkoihin liittyviä legendoja:

Kalmamäki sai nimensä rappasotien aikaan. Siellä käytiin taisteluja ja useat miehet saivat siellä surmansa.

Mieskangas oli paikka, missä viholliset (= venäläiset) olivat haudanneet savolaisen miehen elävältä pystyyn.

Venäjänniemessä eräässä saaressa sanottiin olevan suuren aarteen. Joskus siellä paloi virvatulet aarteen merkiksi. Volokov ja Uuran ukon vaimo pitivät majapaikkaa myös täällä.

Sauna-nimet  liittyvät juvalaisten kesäiseen tuloon alueen kaskimaille.

Uura - Uuran holi. Uuran ukko asui Uurassa, Uuran holissa sanotaan olevan kivikautisia kalliomaalauksia.

Nurkkalassa Jyrkän kylällä asui venäläinen Niilo Sorov.

Luodelahdella Laakajärven rannalla asui Löksä-Kumpulainen.